Orpon hallitus on yrittäessään “kääntää velkalaivaa” leikkaamassa järisyttävän paljon suomalaisesta kulttuurista. Leikkaukset tulevat iskemään kaikista pahimmin freelancereihin, pieniin taideryhmiin sekä erityisesti maakuntien kulttuurikeskuksiin. Taiteen ja kulttuurin opiskelijat ovat näiden leikkausten alla erityisen ikävässä tilanteessa, sillä leikkausten jälkeen monella on edessä epävarmuus toimeentulosta ja vaikea päätös opiskeluun keskittymisen ja lisätulojen tienaamisen välillä. On kieltämättä epämotivoivaa olla ensimmäisen vuoden maisteriopiskelija ja tehdä tulevaisuudensuunnitelmia jatkuvalla “ehkä” varauksella, kun joka puolelta nakerretaan toimeentulon mahdollisuutta.
Taideyliopisto on ainoa taideaineisiin keskittyvä yliopisto ja sen ylioppilaskunta edustaa kaikkien taideopiskelijoiden etua. Siksi on elintärkeää, että me kaikki taistelisimme yhteisen hyvän puolesta. Sen lisäksi, että taide- ja kulttuuriala on merkittävä työllistäjä, sen tarjoamaa sisältöä ei voi korvata millään. Tuntuu nurinkuriselta, että juuri suomalaisen taiteen ollessa kasvussa ja muidenkin maiden kiinnostuksen kohteena, sitä leikataan näin lyhytnäköisesti. On selvää, että taloudellisesti haasteellisessa tilanteessa myös kulttuurialan on osallistuttava säästötoimiin, mutta tuen ollessa jo ennestään pieni ja joutuen prosentuaalisesti isoimpien saksien väliin, on tilanne epäreilu.
Haluan uskoa, että haastavat ajat olisi alusta uudelle ja järjestelmien jälleenrakennukselle, mutta tarvitseeko sen aina tapahtua kurjuuden kautta? Kyse ei ole vain taiteentekijöistä ja olisi hyvä jokaisen herätä pohtimaan kokijan näkökulmaa. Syy leikkauksille on syvemmällä, kuin nykyisessä hallituksessa. Miksi suomalaiset kokevat taiteen itselleen niin etäiseksi? Olen lukenut hesarin kommenttikentässä useampia kommentteja siitä, kuinka moni kokee ettei itse kuluta kulttuuria arkielämässään juuri ollenkaan. Miten voi olla, että ollaan niin etäällä omasta kotimaisesta kulttuurista, ettei ajattele tv-sarjojen, elokuvien, kirjojen, radion, musiikin, kalusteiden tai viihdeohjelmien olevan osa sitä. Näitä leikkauksia ei niiden toteutuessa pysty kukaan välttämään. Ne vaikuttavat vähintään välillisesti meihin jokaiseen. Eniten minua huolettavat maakunnat, joissa ne harvatkin kulttuuritalot ja ryhmät ovat nyt vaarassa. Haluammeko, että kokeakseen elävää taidetta täytyy matkustaa suuriin kaupunkeihin?
Taiteen tekeminen on työtä, joka ansaitsee tulla arvostetuksi, siinä missä mikä tahansa muukin. Kurjistaminen johtaa myös siihen, että mahdollisuudet taiteen tekemiseen kapenevat ja harvat paikat menevät niille, jotka ovat jo valmiiksi etuoikeutetummassa asemassa perhesuhteiden, asuinkaupungin tai sosioekonomisen aseman kautta. Tämä itsessään johtaa siihen, että kertomamme tarinat myös yksipuolistuvat ja menetämme yhteyden lavan ja katsomon välillä. Taide on kansalta suoraan takaisin kansalle, ei nyt menetetä sitä!
Joukossa on voimaa ja siksi haluan vedota teihin arvon opiskelijakollegat:
Allekirjoittajaa Sakset seis! – suuri kulttuuriadressi ja tulkaa mukaan torstaina 5.12. klo. 14:00 Kansalaistorille näyttämään koko Suomelle ja erityisesti hallitukselle, että näitä leikkauksia ei sulateta helpolla!
Elli Kujansuu
valosuunnittelun maisteriopiskelija
Teatterikorkeakoulu
Suomi 
Svenska 
English (UK)