Ylioppilaskunnan tervehdys Taideyliopiston lukuvuoden avajaisissa 7.9.2016

TaiYo:n puheenjohtaja Piia Peltola

Rakkaat kanssaopiskelijat ja rakas Taideyliopiston henkilökunta, hyvää uutta lukuvuotta 2016-2017. Skool!

Minulle tämä päivä 7.9. on silläkin lailla merkittävä, että täytän 33 vuotta. Samalla aloitan viimeisen kouluvuoteni. Johtuneeko lähentyvästä keski-iästä vai mistä, mutta minusta on liikuttavaa nähdä, miten me kaikki, rakkaat opiskelutoverit, olemme tulevaisuuden taidekenttä. Voisi olla mukavaa, mutta en aio, tässä puheessa muistella ensimmäistä koulupäivääni Taideyliopistossa. En sitä, miten koulun aikana olen saanut älyllisen yhteisön, ystäviä ja ennen kaikkea sitä oppia, jota janosin kuin jeesus erämaassa, kun vihdoin minut hyväksyttiin opiskelemaan unelmieni alaa. Sillä unelmien oppialoja Taideyliopiston koulutusohjelmat monille edustavat. Myös Taideyliopiston oma alku on opiskelijan näkökulmasta ollut pelkkää unelmaa, jota hiljalleen tällä hetkellä yritetään saattaa toteen. Unelmaa alkurahoituksen turvin.

Viimeksi tällä viikolla otsikoissa olleiden koulutusleikkausten myötä en voi kuitenkaan olla ajattelematta, että läsnä tässä tilaisuudessa on paitsi tulevaisuuden taidekenttä, myös joukko, joka saa kaksi kertaa maksettavakseen laman seuraukset. Suurin osahan täällä olevista on ollut elossa laman aikaan. Aika monet varmaan muistavatkin sen. Joku saattaa muistaa, kuinka pakkolomailevaa opettajaa sijaisti naapurin emäntä, ja kuinka mummolassa tuli aina tehtyä ihan väärät tehtävät kirjasta. Useat muistanevat sen, kuinka kouluista hävisivät koulukuraattorit, psykologit ja koululääkärit. Kuinka opettaja vaihtui epäpätevästä toiseen, viisi kertaa vuoden aikana, eikä kukaan ollut estämässä sitä hermoheikkoa heppatyttöä, joka hakkasi kaikki kesken tunnin. Kuinka markka killui märässä hirressään ja se pelotti meitä, mutta enemmän pelotti se nimeämätön kauhu, jonka aisti aikuisista, kun he puhuivat laman aiheuttamista toimenpiteistä. Kauhuun oli aihetta. Meidän sukupolvestamme kertovat sellaiset tutkimukset kuin Laman lapset sekä Kansallinen syntymäkohortti 1987.

Ja kun politiikkaa on nyt tultu höyhenenkevyesti sivutuksi, käännynkin paikallisen ammattilaisen puoleen. Rakas opetus- ja kulttuuriministeri Grahn-Laasonen, kiitos, että kunnioitatte tilaisuuttamme. Erityisen koskettavan eleestänne tekee se, että me, rouva ministeri, olemme sattumalta saman ikäiset. Tekin olette 33-vuotias. Voisin luulla, että meillä on aika paljon yhteistä. Muistatteko te, rouva ministeri, kun Suomessa edellisen kerran oli lama? Olimmeko viereisissä luokissa? Puuttuiko teidänkin luokastanne opettaja? Taisi puuttua. Saanko arvata? Se taisi olla matematiikan opettaja.

Sillä lama ja sen myötä, sen varjolla ja siitä huolimatta tehdyt leikkaukset aiheuttivat lapsilleen mm. syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia, ja voi kuulkaa, niiden hoitaminen vasta onkin kallista hommaa. Silti nytkin leikataan koulutuksesta, sosiaaliturvasta, terveydenhuollosta ja päivähoidosta. Eikö edellisestä lamasta ole opittu mitään? Ministeri Grahn-Laasonen totesi puheessaan, että valtion tehtävä on mahdollistaa suotuisat edellytykset taiteen tekemiselle. Voisi siis kuvitella, että toivoa on. Valheellisten juhlapuheiden sijaan me opiskelijat kuitenkin vaadimme hallitukselta tekoja suomalaisen sivistysvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi. Elkää nyt hyvän tähen tuhotko enää!

Parhaat kanssaeläjät taiteessa. Elämämme markka ei kenties koskaan lakkaa killumistaan, mutta onhan meillä vaihtoehtoja: voimme pyrkiä taiteellamme vallankumoukseen, veisata piinaavia itkuvirsiä tai tutkia pieniä vivahteita olentojen välissä – kaikki toimivia vaihtoehtoja muuten. Voimme tehdä teoksia, jotka muuttavat maailmaa. Toisenlaiseksi tai samanlaiseksi. Pyrkiä kohti unelmaa. Tai ainakin kohti hyvää. Voimme yrittää pitää huolta toisistamme, kansalaisina, opiskelijoina, lähimmäisinä ja taideyliopistolaisina.

Toivotan teille kaikille hyvää alkavaa lukuvuotta!

 

Posted by Pääsihteeri