Arvoisa rehtori, hyvät opettajat, uudet ja vanhat opiskelijat,
Tervetuloa aloittamaan uutta lukuvuotta! Taideyliopistoon hakee vuosittain paljon enemmän ihmisiä, kuin voidaan ottaa sisälle. Kaikki täällä tiedämme, mitä pääsykokeemme vaativat, miten moni pelästyy niiden edessä niin, ettei uskalla edes hakea. Haluankin ensin onnitella kaikkia uusia opiskelijoita ja toivottaa kaikki lämpimästi tervetulleiksi.
Meidän yliopistomme arvoja ovat taito, rohkeus ja yhteisöllisyys. Valitsin tänään aiheekseni näistä sen, jota me kaikki tarvitsemme nyt enemmän kuin mitään muuta, ja mikä on ehtona kaikille muille arvoille: rohkeuden.
Me taideyliopiston opiskelijat olimme rohkeita jo, kun haimme tähän yliopistoon. Valitsimme taiteen kaikista maailman valittavista vaihtoehdoista, vaikka tunsimme hakuprosessiin ja taiteilijaelämään liittyvät haasteet. Rohkeus ei pääty sisäänpääsyyn. Meiltä pyydetään rohkeutta joka päivä, kun opiskelemme tässä yliopistossa. Taideyliopiston kursseilla ei piilouduta takariviin, vaan jokaiselta edellytetään panosta yhteisön työskentelyyn ja ajatteluun. Taideopiskelun työtavat sisältävät kritiikkiä ja kyseenalaistamista, mutta vaativat myös sivistystä ja toisen aitoa kuuntelemista. Näitä ei voi todellakaan pitää itsestään selvänä oppina nykymaailmassa.
Opiskelijamme ovat valveutuneita ja seuraavat maailman tapahtumia, joten minun ei tarvitse kertoa, miten maailma on murroksessa, miten paljon on kurjuutta ja epäkohtia. Maailma polarisoituu, ja erilaisuutta pelätään. Mutta taiteilijoille on itsestään selvää, että yksilöllisyys, erilaisuus ja moninaisuus ovat välttämättömiä voimia elämälle ja taiteen kehitykselle. Monessa paikassa herätäänkin pikkuhiljaa siihen, miten paljon taiteella on annettavaa. Tästä olemme tänäänkin edeltävissä puheissa kuulleet. Taiteen hyvistä vaikutuksista on jo jonkin aikaa tehty paljon selvityksiä. Sitran tutkimuskooste vuoden 2017 lopulta kertoo, miten yhteiskunnassa ollaan erityisesti oltu kiinnostuneita taiteen hyvinvointivaikutuksista ja luovan talouden keinoista parantaa tulevaisuuden markkinoita. Edeltävien lisäksi tärkeää on huomata taiteen vaikutus kulttuuriseen kestävyyteen. Taiteen kautta opitaan kulttuurien moninaisuutta, identiteettejä ja kulttuurin rooleja kestävässä kehityksessä.
Taiteilijat ovat osoittaneet rohkeutta toimimalla edelläkävijöinä keskustelussa rakenteiden ja valtasuhteiden ongelmista. Keskustelemme Taideyliopistossa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, miten näkisimme asiat samalla tavoin, vaikka edustaisimme eri taiteenalaa, eri vuosikymmentä tai taustaa. Käytännön näkökulmasta on pohdittava, miten järjestämme turvallisesti kahdenvälisen työskentelyn, ja muut taiteenopetuksen erityispiirteet. Asioista puhuminen vaatii rohkeutta, mutta nimenomaan meidän on oltava se yhteisö, joka ratkaisee ongelmia, ei vain tuo niitä esiin. Yhteisö muodostuu sekä Taideyliopiston opiskelijoiden että henkilökunnan kesken.
Maailma nimittäin todella polarisoituu, eikä se näy vain politiikassa, vaan myös meidän välillämme. Saatamme syyttää toisiamme asioista, usein ymmärtämättä sanojen vaikutusta. Kerron nopean tarinan omalta fuksivuodeltani, jolloin olin 18-vuotias ja juuri muuttanut Helsinkiin. Kurssilla oli paljon eri osastojen opiskelijoita, ja pienryhmissä esittelimme meille merkityksellisiä valokuvia. Eräs vanhempi opiskelija sanoi minulle, ettei valokuvani edustanut alkuunkaan sitä, mitä tulkitsin sen tarkoittavan, eikä ihmekään, etten ymmärrä taiteesta mitään, sillä opiskelenhan akatemiassa, missä ei luoda mitään. En vastannut hänelle, ja minä kannan tätä muistoa edelleen. Halusin jakaa tarinan esimerkkinä siitä, miten on aika tunnistaa polarisaation vaikutukset paitsi politiikassa, myös omassa ympäristössämme. Meidän on mietittävä, miten puhumme toisillemme, ja toistemme työstä. Tämä koskee jokaista ministeriä, rehtoria, opettajaa ja opiskelijaa. Jos itse et ymmärrä jotakin toisen piirrettä, kulttuuria tai hänen taidettaan, voisit yrittää kovemmin. Rohkeaa on kysyä, kun ei tunne ja kuunnella, kun toinen kertoo.
Jos tämä opiskelija olisi kysynyt, olisin kertonut, miten paljon minun ympärilläni luodaan uutta, miten meillä jokaisella on etuoikeus saada joka päivä niin tehdä tärkeimpänä osana yliopisto-opetustamme. Olemme erityinen yliopisto, eikä vähiten kokomme näkökulmasta. Suomessa on tällä hetkellä noin 277 000 korkeakouluopiskelijaa, joista yliopisto-opiskelijoita on 134 000. Taideyliopistossa opiskelijoita on noin 2000. Olemme ainoa taiteen yliopisto ja monet alat ovat edustettuina vain meidän yliopistossamme. Monopoliaseman kääntöpuolelta paljastuu yksinäisyys. Jos väheksymme ennemmin kuin tuemme kanssataiteilijaa, kenen tukeen me voimme luottaa? Taide on ihmisyyttä ja välttämätön osa yhteiskuntaa. Se pitää sanoa ääneen usein ja väsymättä, tutuissa ja vieraissa pöydissä, poliitikkojen ja johtajien pöydissä, kaikissa pöydissä. Kukaan ei onnistu siinä yksin.
Taideyliopiston opiskelijat ovat kaikki sydämellisiä ja älykkäitä ihmisiä, jotka haluavat muuttaa maailmaa ja parantaa sitä. Taiteilijat ovat kuitenkin myös yhteiskunnan itsekriittisin ammattiryhmä. Emme kehtaa aina kertoa omasta taiteestamme, sillä se tuntuu johonkin muuhun verrattuna vähäpätöiseltä. Monesti mietimme myös, onko tällä taiteella nyt mitään merkitystä, mitä me täällä oikein teemme. Olemme nähneet niin paljon ja oppineet kritisoimaan itseämme, että häpeämme kertoa olevamme taitavia, osaavia ja tarpeellisia. Mutta me olemme. Onkin tärkeää, että lisääntyvä tieto ei tee meistä epäileviä oman osaamisemme suhteen, liian vaatimattomia tai toisten etenemistä estäviä. Kritiikki ja sen kautta kehittyminen ovat tärkeitä. Kritiikki ei saa silti estää meitä näkemästä toisiamme, tai tärkeintä: itseämme. On oltava rohkea sanomaan, mitä tiedämme ja mitä emme vielä tiedä.
Vaatii rohkeutta opiskella taideyliopistossa päivästä toiseen, kykyä perustella ja pitää puoliaan. Olen oppinut fuksivuodestani ja kykenen nykyään paremmin kertomaan taiteellisista näkemyksistäni, vaikka joku olisikin kanssani toista mieltä. Teillä uusilla opiskelijoilla oli tänä vuonna yhteinen orientoiva päivä, jonka aikana samoja tehtäviä suorittivat kaikki dekaaneista opiskelijoihin. Toivon kovasti, että meilläkin olisi ollut sellainen silloin, kun itse aloitin juuri yhdistyneessä Taideyliopistossa vuonna 2013. Ehkä olisimme välttäneet monta ennakkoluuloa yksinkertaisesti tutustumalla toisiimme.
Ihmiset haluavat taidetta elämäänsä, ympärilleen, koettavaksi ja tehtäväksi. Seitsemän kymmenestä suomalaisesta haluaa taidetta arkiympäristöönsä. TNS-gallupin mukaan jopa 90 % suomalaisista on sitä mieltä, että taide tuottaa elämyksiä, ja 79 % uskoo, että taide parantaa ympäristön viihtyisyyttä ja turvallisuutta. Meidän työllemme on tilaus yhteiskunnassa. Taiteella on myös tärkeä itseisarvo, eikä taidetta tule nähdä pelkästään vastauksena hyvinvoinnin, syrjäytymisen tai soten ongelmiin. Kuten Jorma Uotinen kerran muistini mukaan kommentoi paneelissa, taide ei ole mikään parannuskeino kipeään pakaraan. Taide on kaikkialla, taide on rohkeaa, silloinkin kun sen tekijää pelottaa. Valinta tehdä taidetta ei meille lopulta ole valinta ylipäätään.
Sanon lopuksi vielä tämän: Rohkeaa on aloittaa työnteko joka päivä omasta itsestä: miten minä voisin tehdä paremmin ympäristölleni, toisille ihmisille – miten voisin luoda jotain aidosti vapaata ja uutta, välttää takertumisen siihen, minkä luulen todeksi. Näillä sanoilla toivotan kaikille hyvää alkavaa lukuvuotta!
Svenska 
Suomi 
English (UK)