TaiYon hallituksen jäsen Mathias Waenerberg piti toukokuun lopussa Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporen järjestämässä Kulttuuripolitiikan tila -tapahtumassa toukokuun lopulla puheenvuoron taideopiskelijoiden näkökulmista kulttuuripolitiikan tulevaisuuksiin.
Kolmekymmentä vuotta sitten, uuden vuosituhannen optimistisella kynnyksellä eräs suosittu suomalainen bändi kysyi, onko Helsinki tunnin edellä vai jäljessä. Idässä Neuvostoliitto oli vastikään romahtanut ja uutta Venäjää kohtaan nousi paikoin varovaista luottoa. Lännessä Yhdysvaltoihin luotettiin modernin länsimaisen demokratian ja markkinatalouden johtotähtenä, eikä maailmanpoliisin imperialistista perintöä liikaa kyseenalaistettu vielä 2000-luvullakaan.
2010-luvulta asti olemme joutuneet todistamaan toisaalta uutta nationalismin aaltoa, mutta samanaikaisesti myös kansallisvaltioiden vallan hidasta heikkenemistä modernin kapitalismin synnyttämien hypermiljardöörien vaikutuspiirin alla, erityisesti elämämme muututtua sosiaalisen todellisuuden ja sosiaalisen median luoman virtuaalitodellisuuden hybridiksi; diptyykiksi, jonka toisella puolella on ihminen ja toisella puolella kone. Aikaa, jossa nykyiset opiskelijat ovat varttuneet, määrittää kertakäyttökulttuuri toisaalta niin taiteessa kuin hyödykkeissämmekin, mutta myös kielessämme. Me kulutamme kulttuuria. Me kulutamme musiikkia. Me kulutamme taidetta. Me kulutamme itseämme.
Se vuosikymmen, joka alkoi kuusi vuotta sitten globaalilla pandemialla, ja jota ovat värittäneet sodat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa, länsimaisen demokratian ja sopimusyhteiskunnan kriisiytyminen sekä yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen, puhumattakaan uutisotsikoiden alle hautautuvasta ilmastokriisistä, on vuosikymmen, joka tullaan muistamaan historiassamme epävarmuuden aikana. Sitran tulevaisuusbarometrin mukaan liki puolet näkevät Suomen tulevaisuuden nykyhetkeä huonompana. Uhkia nähdään turvallisuudessa, tekoälyssä, koulutustason laskussa, ilmastokriisissä ja talouden epävakaudessa. Uskoa tulevaisuuteen myös on, vaikkakin sitä värittää optimistinen luotto siihen, että voimme myös vastaisuudessa nauttia luonnosta, että vähemmälläkin pärjää ja että teknologinen kehitys on loppujen lopuksi positiivista, kunhan puhdasta juomavettä riittää kaikille. Myös luottamus nuoriin, uusiin sukupolviin on läsnä.
Taideyliopiston ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä olen aktiivisesti seurannut kanssaopiskelijoideni tunnelmia; mistä he ovat innoissaan, mikä heitä huolestuttaa, mikä heitä puhuttelee ja mitä he ajattelevat tulevaisuudesta. Moni on tavalla tai toisella taloudellisessa ahdingossa. Eräs opiskelija kertoi vastikään, että hän elää joka kuukauden viimeisen viikon keräämällä tyhjiä pulloja ja tölkkejä kampuksella. Miltei kaikki, joiden kanssa olen keskustellut, tekevät palkkatöitä jo valmiiksi kuormittavien täysipäiväisten opiskelujen lisäksi. Itselläni on opiskelu- ja luottamustöitteni lisäksi kolme aktiivista työsuhdetta, ja koen olevani yksi onnekkaista. Elämme ajassa, jossa jo lukiolaiset palavat loppuun loputtomassa kilpailussa toisiaan vastaan, ja jossa burnoutiin suhtaudutaan meriittinä. Uhrauksena, joka yksilökeskeisellä ulkoisen menestyksen alttarilla uhrataan.
Monet tuntevat meemin, jossa piirroshahmokoira istuu pöydän ääressä huoneen ollessa tulessa ja sanoo itsekseen “this is fine”. Me olemme kasvaneet maailmaan, jossa kaikki näkevät liekit, mutta sen sijaan, että tukisimme rakenteita, jotka auttaisivat meitä sammuttamaan liekit ja yhdessä selviämään tässä maailmassa, julistamme yksilön menestystä, ylistämme henkilöbrändejä ja suljemme ulos heidät, jotka eivät tässä nälkäpelissä pärjää. Yksilöjen välisessä kilpailussa kaikki eivät voi voittaa, sillä ilman häviäjiä ei ole voittajiakaan.
Kuluneiden kolmen vuoden aikana taloutta tasapainottamaan pyrkinyt hallitus on pääministeri- ja valtionvarainministerijohtoisesti tehnyt runsaasti leikkauksia, joiden vaikutukset osuvat epätasaisesti yhteiskunnassamme: taloudellisesti vaikeina aikoina saksien teristä eniten ovat kärsineet ne, jotka jo valmiiksi olivat tiukilla. Nopeasti toimeenpannut, rajut leikkaukset ovat osuneet erityisesti heihin, jotka ovat palkkatulojen ulottumattomissa, mutta myös opiskelijoihin sekä taide- ja kulttuurialalla toimiviin. 2020-luvun taide- ja kulttuurialan opiskelija on leikkausten polttopisteessä: hän joutuu kärsimään, usein köyhänä, täyspäiväisenä opiskelijana siitä, että hänen tulonsa eivät riitä elämiseen. Eikä kyse edes ole oman toimeliaisuuden puutteesta.
Töitä ei riitä kaikille, ja opiskelujen ohessa tehty työ tekee jo valmiiksi raskaat opinnot entistä raskaammiksi. Vastaavat ilmiöt näkyvät kaikkialla: me emme enää voi sanoa käyvämme töissä. Me olemme töissä.
Moni opiskelija on toivottomassa tilassa, mutta nimenomaan opiskelijat luovat meille toivoa tulevaisuuteen. He ovat aktiivisia yhteiskunnallisia toimijoita ja tärkeässä osassa tulevaisuuden yhteiskunnan rakentamisessa. Opiskelijat ovat kaikin puolin epävarmassa nykytilanteessakin valmiita velkaantumaan, raatamaan pitkiä päiviä ja vaikuttamaan yhteiskunnassa. Törkeä mielikuva julkisella rahalla köllöttelevästä ikuisesta opiskelijasta elää sitkeästi, mutta sille ei ole todellisuuspohjaa.
Korkeakoulujen rahoitusmalli ja opiskeluelämän raakuus varmistavat, että kaikki pyrkivät valmistumaan ajallaan, mutta yhä harvemmin se on aidosti mahdollista. Kaikki tuntemani opiskelijat painavat valtavasti töitä niin opinnoissaan kuin muutenkin elämässä selvitäkseen. Kyse ei voi olla motivaation puutteesta vaan yhteiskunnan läpileikkaavista rakenteista ja asenteista, jotka tekevät onnistumisen vaikeaksi. Mutta kun nykyiset opiskelijamme valmistuvat, yhteiskuntamme saa kovan työmoraalin
omaavia näkemyksellisiä ammattilaisia, jotka ovat ehtineet jo nähdä ja kokea paljon. He rakentavat yhteiskuntaamme kulttuurin, joka tuntee menneisyyden, elää nykyhetkessä ja uskaltaa katsoa tulevaisuuteen. He antavat meille toivon.
Taidetta opiskelevat käyttävät suurimman osan ajastaan taiteen opiskeluun ja taiteen tekemiseen. Taide, kuten kaikki muukin luova työ on luonteeltaan aina liitoksissa tulevaisuuteen. Kun nykyhetken työnnössä luodaan jotakin uutta, se on aina välttämättä menneisyyden painon alla, mutta myös hyvin vahvasti kiinni tulevaisuuden imussa. Epävarmuuksien vuosikymmenenä, kun meille tuntuu olevan täysin mahdotonta nähdä toivottuja tulevaisuuksia, on taide avainasemassa. Vapaa taide on aina kyennyt näkemään välähdyksiä tulevaisuudesta jo kauan ennen kuin tulevaisuutta on kyetty edes summittaisella varmuudella ennustamaan. Keskeisessä roolissa taide onkin silloin, kun se on vapaa. Kun taide asetetaan kaupallisuuden, kirkon, ruhtinaitten tai minkä tahansa hegemonian alle, on tulevaisuuden imu jatkuvasti läsnä, mutta keskeiseksi jää senhetkisen asiaintilan vahvistaminen ja siihen reagoiminen. Taide jää nykyisyyden työnnön alle. Me olemme liiaksi taloudellisen pääoman sokaisemia huomaamaan, kuinka määräävässä roolissa kulttuurinen pääoma meille on erityisesti, kun suuntaamme katseen tulevaisuuteen.
Antropologi Margaret Meadin on väitetty sanoneen, että sivilisaation ensimmäinen merkki esihistoriassamme on parantunut reisiluu viidentoista tuhannen vuoden takaa. Murtuneella jalalla yksin pärjääminen olisi ollut käytännössä mahdotonta, joten löytöä usein pidetään osoituksena ihmisyhteisön myötätunnosta, empatiasta ja yhteisöllisyydestä. Olivat antropologin suuhun asetetut sanat sitten totta tai ei, on ilmiselvää, että kulttuurina ja yhteiskuntana emme olisi olemassa, ellemme pitäisi toisistamme huolta. Pääministeri Orpo on useaan otteeseen korostanut, että olemme samassa veneessä. Ehkä olemmekin, keskellä myrskyä, mutta yksikään alus ei vältä Estonian kohtaloa, jos jatkamme sillä yksilökeskeisyyden linjalla, joka tällä hetkellä on valloillaan yhteiskunnassa. Meri tyyntyy vielä joskus, kyllä siihen moni uskoo, taiteilijat ja opiskelijatkin. Moni on kuitenkin huolissaan siitä, ketkä vielä ovat työkykyisiä, elämänhaluisia ja hengissä, kun vihdoin uuden aamun armo kimmeltää tyynen meren pinnalla.
Opiskelijat ovat tulevaisuuden osaajia, ja taide auttaa meitä näkemään häivähdyksiä toivotuista tulevaisuuksista. Vaarannamme kuitenkin kaiken, ellemme astu tulevaisuuden imuun yhdessä. Yksin jäämme jumiin vain yhteen näkökulmaan, vain yhteen tai muutamaan tapaan ajatella. Siitäkin syystä meidän tulee tehdä kulttuuri- ja muuta politiikkaa, joka tukee kansainvälisyyttä ja moniäänisyyttä. Kansainvälisyydestä olemme aiemminkin saaneet toivoa ja samoin olemme jakaneet toivoa ympäri maailmaa. Meillä voi olla eri taustat, mutta tulevaisuus on meille kaikille yhteinen.
Luodaan se siis yhdessä.
Helsinki ja Suomi ei enää ole tunnin edellä tai jäljessä. Meidän kellomme käy samaa tahtia muun maailman kanssa kohti tulevaisuutta, joka edelleen näyttäytyy meille uhkaavana ja pelottavana. Ei sen tarvitsisi. Panostamalla opiskelijoihin, taiteeseen, kulttuuriin, yhteisöllisyyteen ja kansainvälisyyteen meidän on mahdollista nähdä toivoa herättäviä tulevaisuuksia. Tulevaisuuksia, joissa kukaan ei pala loppuun ennen työelämää. Tulevaisuuksia, joissa luotamme taiteen ja kulttuurin voimaan.
Tulevaisuuksia, joissa ratkaisemme globaalejakin ongelmiamme, luontokadosta talouden haasteisiin, yhdessä.
Suomi 
Svenska 
English (UK)