Rakkaat kanssaopiskelijat, bästa rektor, dear Uniarts community,
en tiedä, osaanko sanoa teille mitään uutta tai mitään sellaista, mitä te toivoisitte kuulevanne. Yritin eilen kovasti tätä puhetta kirjoittaessani pohtia, mitä ihmettä tällaisessa tilaisuudessa ja tällaisessa ajassa voisi sanoa – joka olisi jotain sellaista, mitä te jaksaisitte kuunnella ja josta te parhaimmassa tapauksessa saisitte jotain ajateltavaa.
Päätin, että yritän kirjoittaa puheen, jota nyt itse maisteriopintoja aloittavana taideopiskelijana haluaisin kuulla.
Here we go.
Hyvät taiteen opiskelijat (ja kaikki muutkin kuulijat),
minä ymmärrän, että sinua väsyttää. Sinä todistat jatkuvalla vyöryllä elämäsi erikoisinta aikaa. Ei riitä, että olet jatkuvassa myllerryksessä itsesi kanssa taideopinnoissa – sen lisäksi todistat jatkuvasti uutisia kulttuurivihamielisestä ja rasistisesta hallituksesta, siviilien tappamisesta, ekokatastrofista, uhanalaisten simpukoiden joukkotuhosta.
Nämä uutiset saavat sinut sykkyrälle. Epäilet, voiko tällaisia absurdilta tuntuvia sanoja edes käyttää, että onko todella niin, että nämä kaikki asiat tapahtuvat ja ovat totta yhtä aikaa. Haluaisin sanoa, että eivät ole, mutta pahoin pelkään, että silloin valehtelisin.
Väsymyksesi ja hämmennyksesi, vihasi ja kaikki muutkin tunteesi ovat oikeastaan enemmän kuin ymmärrettäviä. Miten tässä kaikessa mitenkään voisi pysyä mukana?
This summer, when I was visiting my parents house and I complained about how much stuff I have to do and how full my calendar is, my dad said: you don’t always have to dance, when the music is on. Aina ei tarvitse tanssia, kun musiikki soi.
I was very confused at first – what the hell is he talking about? I was even hurt a bit – I felt like he didn’t understand how important all these different meetings, events and activities are to me. Usually I would have just started to object to what he just said, but for some reason, this time, I didn’t. I did something very unusual to me – I actually tried to hear and understand what he said. You don’t always have to dance when the music is on.
Ehkä perässä ei voi pysyä, jos aina yrittää tanssia kun musiikki soi. Ehkä perässä pysyminen vaatiikin oikeastaan sen huutamista, että pysähtykää kaikki (tai kuten isäni sanoisi: nyt homma seis)!
Koska kaikkea on koko ajan niin paljon – vaatimuksia, uhkia, uhkakuvia, toiveita – lienee järkevintä todeta, että välillä on aidosti ihan pakko pysähtyä, jotta voisi ymmärtää, mitä tapahtuu.
Voit tehdä sen vaikka heti.
Hengitä sisään ja ulos. Katso ympärillesi. Ketä näet?
My wish for this opening event was that we could use this time to get to know each other better. Instead of having big speeches about the importance of arts and culture, I wish we have a chance to remind ourselves where we are and who we are. We are all part of a very fascinating, bubbling, emotional, annoying, conflicting and priceless community.
I don’t know if realizing this helps with anything – to understand the world better, to feel better – but I just felt like I wanted to share this observation. That you are not alone with your hopes and fears, with your love and devotion to arts (which I assume you all have at some level).
Harva yhteisö on sellainen, jota rakastat sydämesi pohjasta ja jonka kanssa olet samaa mieltä kaikesta. Harvalle esimerkiksi Taideyliopisto on sellainen. Ehkä se on hyvä asia. Ehkä tämä yhteisö, nämä ihmiset ympärilläsi, voivat olla niitä, jotka auttavat sinua ennen kaikkea pysähtymään ja oppimaan uutta. Jotta sitten tuolla, jossain muualla, näiden seinien ja tämän yhteisön ulkopuolella, tulevaisuudessa, jaksat taas tanssia – kun musiikki soi.
Ihanaa ja antoisaa uutta lukuvuotta!
Ha det bästa möjliga läsåret!
Have a lovely academic year!
Sara Koiranen,
Taideyliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja 2024
Svenska 
Suomi 
English (UK)