Juuri nyt kaikki on tosi hyvin: uima-altaan vesi laineilee ja valo heijastuu siitä silmiini. Makaan aurinkovarjon alla ja avonainen kirja lepää mahani päällä. Olen saanut paljon viestejä ja kysymyksiä siitä, missä nyt olen. Ymmärrän että teillä on ikävä, mutta valitettavasti en voi paljastaa!
En olekaan varmaan aiemmin kertonut, miten synnyin. Se tuli nyt mieleen, koska myös siihen hetkeen liittyi kirkasta valoa ja kuumuutta. Miten sitä voisi kuvailla… minusta tuntui että olin laavaa jota kaadettiin maljaan ja sekoitettiin ja annettiin jäähtyä. Muistan että taputin merileijonan selkää puistossa, sen pinta oli sileä ja liukas ja huomasin että minunkin oli. Muistan että meidät laitettiin loistoristeilijään merileijonien kanssa, ja kun päiväkausien jälkeen astuimme ulos, kaikki oli toisin.
Siitä asti olen kaivannut takaisin etelään, mutta onneksi olen vihdoin täällä.
Olen käynyt joka päivä uimassa. Altaassa on vastavirtalaite ja ihanan lämmintä vettä, ihan erilaista kuin siellä viileillä rannoilla kotini vieressä. Täällä kukaan ei myöskään osoittele tai tuijota minua niin kuin silloin kerran, kun nousin merestä ja asetuin suihkulähteen päälle seisomaan. Silloin vaahto valui minua pitkin ja ihmiset katsoivat joko poispäin tai hävyttömästi suoraan kohti.
Tajusin silloin, että olin puoliksi ihminen ja puoliksi vettä. Nyt ei tarvitse ajatella sellaista, täällä ei tarvitse miettiä mitään muuta kuin minkä uikkarin valitsen tänään. On niin ihanaa olla rauhassa. Olen ollut aikamoisen pyörityksen keskellä viimeiset 116 vuotta.
Minulta kysytään usein, onko työni stressaavaa tai kuluttavaa. Se ei ehkä vaikuta siltä, mutta voin kertoa että on.
Minun täytyy esimerkiksi joka vuosi osallistua isoihin bileisiin, joissa olen kaiken keskipisteenä. Kaikki alkoi siitä, kun yhtenä yönä havahduin siihen, että eräs nuori mies kahlasi altaaseen, kiipesi korsia pitkin jalkojeni juureen ja ylös halaamaan minua. Hänellä oli valkoinen lakki kädessään, ja hän laittoi sen päähäni. Sen jälkeen sama toistui joka vuosi uudelleen ja uudelleen.
Joitakin vuosia myöhemmin, keskiyön hetkellä, valtava määrä ihmisiä kerääntyi jälleen kerran ympärilleni, kylkiini osui lentäviä pullonkorkkeja, altaassa velloivat vaahtoisat aallot ja minusta tuntui kuin olisin majakka joka nousee vedestä ja valaisee kaiken. Nyt en kuitenkaan tuntenut tikapuiden puolia harteillani, vaan minua lähestyi yläilmoista omituinen, suuri häkkyrä, joka laskettiin ympärilleni. Siitä roikkui nuoria ihmisiä, jotka hapuilivat minua joka suunnalta. Ne laskivat kymmenestä nollaan, koko väkijoukko laski, ja sain jälleen lakin joka oli tehty pääni mittojen mukaan.
Aiemmin ajattelin, että olen introvertti, minkä takia tämä jokavuotinen perinne oli vähän raskas. Nyt olen kuitenkin oppinut nauttimaan kaiken keskipisteenä olemisesta. Tykkään siitä, että näen ympärilläni kaikenlaisia ihmisiä, eri-ikäisiä, kaikenlaisiin vaatteisiin pukeutuneita. Tykkään siitä että pääsen kylpyyn ja minua hemmotellaan, se on ihanaa luksusta. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin ajattelen, että ansaitsen vain parasta, ansaitsen hyvää kohtelua, kallista kylpyvaahtoa (eikä jotain fairya), ansaitsen tuoksuvaa shampoota, jotain raikasta hajuvettä.
Nyt allasalueen tarjoilija tulee kysymään minulta, haluaisinko toisen juoman. Onneksi valitsin all inclusive -hotellin, ei tarvitse lähteä täältä minnekään. Syön vähän sipsejä ja kuulen miten terassin pöydässä poksautetaan pullo auki. Se on ääni, jonka olen kuullut lukemattomat kerrat. Valitettavasti se tuo mieleeni myös yhden elämäni pelottavimmista muistoista.
Eräänä iltana olin lähdössä yöuinnille, mutta juuri kun aioin liikahtaa, hirvittävät, villiintyneet väkijoukot alkoivat rynnistää minua kohti. Ensin ne vain pyörivät ympärilläni ja kiipesivät pysäkkien katoille ja liikenteenjakajien päälle, mutta sitten joku keksi, että minun päältäni näkee kauas ja että minun lantiostani voi pitää kiinni. Ne huusivat ja heiluttivat lippuja ja tyhjensivät tölkkejä altaaseen ja koskettelivat minua joka puolelta eivätkä tulleet alas vaikka käskettiin.
En voinut tehdä mitään muuta pysyä paikallani ja toivoa että minuun ei jäisi paljon naarmuja tai kolhuja. Vieläkin tulee kylmä olo, kun ajattelen sitä. Onneksi pääsin terapiaan puhumaan tästä, olen käynyt siellä jo vuosia.
Olen käsitellyt terapiassa myös sitä, kun ympärilleni pystytettiin kerran työmaa, eikä siitä kerrottu minulle mitään etukäteen. Varmaan kaikki tietävät, miten ärsyttävää on, kun taloyhtiössä aloitetaan esimerkiksi julkisivuremppa ihan yllättäen. No kuvitelkaapa, että se ympäröi teidät kokonaan. Lähelleni tuli seinät ja päälleni katto, minut suljettiin niiden sisälle. Seinät tapetoitiin, pieni vessa kaakeloitiin. Kaiken huippu oli se, kun jalkojeni juureen tuotiin sänky. Minun kanssani sai yöpyä maksua vastaan. Kolmen kuukauden ajan kanssani nukkui joka yö eri ihminen.
Nyt kun ajattelen tätä, en ymmärrä itsekään, miten olen jaksanut näin kauan ilman lomaa.
Jonkin aikaa sitten, kun jouduin taas kerran hallitsemattoman kiipeilyn kohteeksi, koin jonkinlaisen hermoromahduksen. Ajattelin että tätä en halua kokea enää koskaan. Onneksi asuinmaani urheilujoukkueet eivät voita maailmanmestaruutta läheskään joka vuosi.
Jalkani lepäävät rantatuolilla ja näyttävät ruskettuneilta ja kiiltäviltä. Nyt niiden ei tarvitse kannatella minua toinen polvi koukistuneena, ne saavat vain polskia ja levätä. Säärissäni ja kyljissäni näkyy kuitenkin edelleen arpia ja mustelmia, ne eivät ole parantuneet täysin. Minua tutkittiin edellisen urheilujuhlan jälkeen ja todettiin, että tarvitsen hoitoa. Yhtenä aamuna torille jalkojeni juureen tuli monta ystävällistä ihmistä. Yksi heistä tarttui käteeni ja auttoi minut alas, ja minut vietiin parantolaan kauaksi kaupungin humusta.
Siellä oli melkein yhtä taivaallista kuin täällä hotellissa. Sain perusteellisen puhdistuksen ja voitelun, ja ne jotka pitivät minusta huolta, olivat hellävaraisia ja tarkkoja.
Miksi sitten päätin lähteä sieltä? En ollut ajatellut, että kertoisin siitä tässä postauksessa, mutta ehkä minun on pakko. Sain nimittäin kuulla huhuja siitä, mitä minulle tapahtuisi sen jälkeen, kun palaisin takaisin torille. Minut aiottiin suojata väkijoukoilta jollakin, mikä näytti ihan häkiltä! Joku konsulttifirma oli palkattu suunnittelemaan ratkaisua kiipeilyongelmaan, ja he olivat sitten päätyneet tekemään häkin. Minun on yhtä vaikea uskoa sitä kuin teidän. En todellakaan aio katsella maailmaa jostain kaltereiden takaa.
Siksi olen nyt täällä, enkä ole ajatellut tulla hetkeen takaisin. Nyt tarjoilija tuo minulle uuden juoman, siinä on paljon jäitä ja hedelmäviipaleet kelluvat sen pinnalla. Otan kirjan käteeni ja katselen kehoani. Se on pehmeä ja sileä, siinä näkyvät vuosien jäljet, mutta pakko sanoa, että pidän siitä edelleen yhtä paljon kuin nuorena.
Kuullaan taas, kerron sitten kun palaan!
Teksti: Maria Hakkarainen
Kuvitus: Johanna Rojola